Vilho Helanen: Filmitalon murhenäytelmä (1948)

Vilho Helasta on luonnehdittu "sodanjälkeisen kotimaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimmaksi nimeksi" (Timo Kukkola), sen aikaisen "rikoskirjallisuuden kentän yksinvaltiaaksi" (Paula Arvas) ja jopa "yhdeksi parhaimmista suomalaisista salapoliisikirjailijoista" (Harri Hirvi). Hänen pääteoksiaan ovat Pohjoismaista salapoliisiromaanikilpailua varten Heikki Aksilan salanimellä kirjoitettu esikoisteos "Helsingissä tapahtuu", ja omalla nimellä julkaistu "Ristilukin arvoitus". Nämä molemmat sijoittuvat järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan ja ovat käsittääkseni melko toiminnallisia, joten valitsin luettavakseni kulttuuripiireihin sijoittuvan "Filmitalon murhenäytelmän", jonka kuvittelin sopivan paremmin omaan pirtaani.

Ikäväkseni totesin nopeasti, että Helanen ei kirjailijana sovi minun pirtaani, ainakaan jos "Filmitalon murhenäytelmä" on hänelle yhtään tyypillinen. Tyyli on sujuvaa ja juonen kehittely selkeää, mutta ongelmaksi muodostuu henkilögalleria, josta en löydä mitään samaistuttavuutta. Päähenkilö, yksityisetsivä Kaarlo Rauta on täydellinen arjalainen mies, jota (kirjan todellisuudessa) ihailevat niin naiset kuin toiset miehetkin. Valitettavasti Raudasta puuttuu kaikki huumori –ja näin ollen myös flirtti. Hän on ikävä besserwisser, jossa ei ole mitään inhimillistä sympatiseerattavaksi.

Heti kirjan alussa esitellään myös pari öykkärimäistä sivuhenkilöä, jotka kirjailija on – päätellen siitä, miten muut hahmot suhtautuvat heihin – tarkoittanut huvittaviksi ja sympaattisiksi. Itse en löytänyt näiden hahmojen meuhkaamisesta huumorin kukkaa. Kaikista sietämättömintä on kuitenkin Helasen naiskäsitys: kirjasta huokuu peittelemätön, tunkkainen sovinismi lähes joka käänteessä. Vaikka jotkin Helasen naisista ovat omalla tavallaan varsin neuvokkaita, kyvykkäitä ja oman maailmansa (kodin) rajoissa myös itsellisiä toimijoita, on miespäähenkilöiden suhtautuminen heihin erittäin alentuvaa kautta kirjan. "Hyvien" naishahmojen tehtävä on toimia miesten apulaisina (sihteerinä, vaimona) näille alisteisessa asemassa, jossa yksi heidän tärkeimpiä tehtäviään on luonnollisestikin palvella ja miellyttää miestä. Kirjan ainoa todella itsenäinen naishahmo, toimittaja, on miehisten päähenkilöiden mielestä – kuinkas muutenkaan – perin pohjin ruma ja halveksuttava. Suhtautuminen sukupuolirooleihin on totta kai osin aikakausisidonnaista, mutta "Filmitalon murhenäytelmä" on ensimmäinen lukemistani vanhoista dekkareista, joissa asenteellisuus on räikeää ja häiritsevää.

Nautin lähinnä vain aivan kirjan alusta sekä yllättäen myös lopetuksesta. Alussa saavutaan elokuvastudioille "sidosryhmäiltaan", kuten nykyään sanottaisiin, ja vasta maalataan tapahtumapaikkaa sekä iltaan osallistuvaa monenkirjavaa kulttuuriväkeä. Lopussa puolestaan murhaajan kiinniottoon nivoutuu muutamia yllättäviä ja viihdyttäviä käänteitä. Muuten juoni on melko suoraviivainen ja lukukokemus passiivinen. Lukijan ei näet oikeastaan ole mahdollista yrittää päätellä murhaajaa, sillä vihjeitä tekijästä ei juurikaan jaella pitkin matkaa. Lukunautintoa vähensi myös se, että kirjassa on ensimmäistä lukua lukuun ottamatta todella pitkät luvut (30 sivua ja ylikin), jotka tekevät lukemisen jaksottamisesta rasittavaa.

Jos Helasen kirjallisuus kiinnostaa – minua ei ikävä kyllä hirveästi – sitä käsittelee Paula Arvaksen väitöskirja, johon voi tutustua täällä.

Satu