Vanhat dekkarit

Parin selvästi heikomman dekkarin jälkeen halusin lukea jotain hieman varmempaa, joka ei kovin pahasti pettäisi. Valitsin luettavani Kirsti Portaan tuotannosta, koska pidin kovasti häneltä aikaisemmin lukemastani  Kuolema käy ateljeessa  -romaanista. Winter ei saavu aamiaiselle ei ikävä kyllä kuitenkaan yllä ollenkaan samalle tasolle. Romaani sijoittuu parantolan suljettuun ympäristöön, jossa sekalainen seurakunta enemmän tai vähemmän värikkäitä hahmoja lepuuttaa hermojaan. Heidän joukossaan on paitsi komisario Kanerva ja tämän aisapari kirjailija Lampinen, myös "pakollinen" näyttelijätär sekä muuan Winter. Herra Winterille käy tietysti kalpaten, kuten kirjan nimestäkin voi päätellä. Näin käy siitä huolimatta, että hän on mahdollisimman huomaamaton, hiljaiseloa viettävä ikämies, jota kukaan vieraista ei oikein tunnu tuntevan, ja jota kohtaan kenenkään on vaikea uskoa kantavan kaunaa. Lepokodin suljettu ympäristö rajallisten epäiltyjen piireineen rinnastuu tapahtumapaikk...

Kirsti Portaan Kuolema käy ateljeessa on virkistävä poikkeus tähän mennessä lukemieni vanhojen dekkareiden joukossa. Kirja on tyyliltään hyvin rauhallinen, mikä ei missään nimessä tarkoita tylsää. Kerronta rakentuu pitkälti ihmisten, erityisesti päähenkilön eli komisario Kanervan, havainnoinnin ja ajatusten varaan. Niinpä siinä on miellyttävän tarkkaa ja todentuntuista miljöökuvausta, ja henkilötkin tuntuvat tavanomaista läheisemmiltä ja eläviltä. Ei siis ihme, että Timo Kukkola luonnehtii kirjassaaan Hornanlinnan perilliset Portaan tyyliä pikemmin hienostuneen psykologiseksi kuin toiminnalliseksi. Tosin tästä kirjasta löytyy myös pakollinen (?) action-kohtaus, vaikkakin vain takaumana. Kerronnassa on lakonisen humoristinen sävy. Kanervan sivuhenkilönä toimii näet tämän ystävä, dekkarikirjailija Lampinen, ja kirjassa sanaillaankin Lampisen kirjallisten ja Kanervan "todellisten" rikosten välisistä eroista. Tämä kikka tuntuu kerta kerran jälkeen olevan dekkarikirjailijoid...