Kirsti Porras: Kuolema käy ateljeessa (1944)

Kirsti Portaan Kuolema käy ateljeessa on virkistävä poikkeus tähän mennessä lukemieni vanhojen dekkareiden joukossa. Kirja on tyyliltään hyvin rauhallinen, mikä ei missään nimessä tarkoita tylsää. Kerronta rakentuu pitkälti ihmisten, erityisesti päähenkilön eli komisario Kanervan, havainnoinnin ja ajatusten varaan. Niinpä siinä on miellyttävän tarkkaa ja todentuntuista miljöökuvausta, ja henkilötkin tuntuvat tavanomaista läheisemmiltä ja eläviltä. Ei siis ihme, että Timo Kukkola luonnehtii kirjassaaan Hornanlinnan perilliset Portaan tyyliä pikemmin hienostuneen psykologiseksi kuin toiminnalliseksi. Tosin tästä kirjasta löytyy myös pakollinen (?) action-kohtaus, vaikkakin vain takaumana.

Kerronnassa on lakonisen humoristinen sävy. Kanervan sivuhenkilönä toimii näet tämän ystävä, dekkarikirjailija Lampinen, ja kirjassa sanaillaankin Lampisen kirjallisten ja Kanervan "todellisten" rikosten välisistä eroista. Tämä kikka tuntuu kerta kerran jälkeen olevan dekkarikirjailijoiden mieleen. Lampinen on kuitenkin kirjalle oleellinen henkilö, sillä hän tutustuttaa Kanervan Helsingin seurapiireihin, joissa myös rikos sitten tapahtuu. Tämän ansiosta Kanerva onkin heti enemmän sisällä jutussa kuin "ulkopuolinen" tutkija olisi, eikä siviilin eli Lampisen rooli tutkinnassa tunnu samalla tavalla epäluontevalta kuin esimerkiksi Tauno Karilaan Nokisessa jäljessä.

Vaikka tekniset tutkijat pyörähtävät ateljeessa tekemässä "pääasiallisia toimituksiaan", nojaa rikoksen ratkonta Kanervan päättelyyn, kuten perinteisissä salapoliisiromaaneissa. Lukijalle jaetaan sopivasti tiedon murusia, jotta hän menee tekemään omia johtopäätöksiään – vääriä, tottakai. Lopussa Kanerva käy tapahtumat käydään läpi tuttuun tapaan todistajien edessä, ja murhaaja vahvistaa syyllisyytensä tekemällä virheen. Klassista. Ihan loppuvaiheet tosin etenivät mielestäni turhan vauhdikkaasti, ja takakansi tuntui tulevan vastaan ennen aikojaan. Tätä olisi lukenut pidempäänkin.

Onneksi Kirsi Porras on julkaissut kaksi muutakin dekkaria, joiden lukemisen panen ainakin vakavaan harkintaan. Tämä Kuolema käy ateljeessa on muuten julkaistu 1990-luvulla toisena painoksena nimellä "Ateljeemurha". Kirjailijan antaman nimen muuttaminen tuntuu oudolta, mikähän siihen voi olla perusteena?

Satu