Tekstit

Olavi Linnus: ...sinun vuorosi tulee... (1944)

Kuva
Olavi Linnuksen ...sinun vuorosi tulee... on nimellisesti samaa sarjaa kuin aiemmin lukemani Vahtonen ajaa takaa kuolemaa . Romaanina se on kuitenkin jotain ihan muuta. Ensimmäinen Vahtonen-kirja oli salapoliisiromaanina tietyllä tavalla hyvin perinteinen, vaikka siinä yritetäänkin poikkeuksellisesti estää murha jo ennen sen tapahtumista. Etsivä Vahtonen oli kirjan päähenkilöitä, ja lukija pääsi tutustumaan hänen perhe-elämäänsä ja sisäiseen maailmaansa. Tässä kirjassa sen sijaan Vahtonen ei ole tärkeä henkilö, eikä lukija opi tuntemaan häntä. Romaania lukiessa ei tunne edes palanneensa tutun hahmon pariin. Kirja kokeilee kerronnalla: joka toinen kappale on jonkun todistajahahmon omin sanoin (minä)kertoma, joka toinen kappale on ulkopuolisen kertojan selostama. Kappaleita on kaikkiaan vain seitsemän koko 160:n sivun romaanissa, mistä johtuen ne ovat melko pitkiä. Vahtonen tavataan näin ollen vain joka toisessa kappaleessa, melkeinpä ohimennen. Hahmona hän on pelkkä varjo ensimmäise
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kirsti Porras: Winter ei saavu aamiaiselle (1945)

Kuva
Parin selvästi heikomman dekkarin jälkeen halusin lukea jotain hieman varmempaa, joka ei kovin pahasti pettäisi. Valitsin luettavani Kirsti Portaan tuotannosta, koska pidin kovasti häneltä aikaisemmin lukemastani  Kuolema käy ateljeessa  -romaanista. Winter ei saavu aamiaiselle ei ikävä kyllä kuitenkaan yllä ollenkaan samalle tasolle. Romaani sijoittuu parantolan suljettuun ympäristöön, jossa sekalainen seurakunta enemmän tai vähemmän värikkäitä hahmoja lepuuttaa hermojaan. Heidän joukossaan on paitsi komisario Kanerva ja tämän aisapari kirjailija Lampinen, myös "pakollinen" näyttelijätär sekä muuan Winter. Herra Winterille käy tietysti kalpaten, kuten kirjan nimestäkin voi päätellä. Näin käy siitä huolimatta, että hän on mahdollisimman huomaamaton, hiljaiseloa viettävä ikämies, jota kukaan vieraista ei oikein tunnu tuntevan, ja jota kohtaan kenenkään on vaikea uskoa kantavan kaunaa. Lepokodin suljettu ympäristö rajallisten epäiltyjen piireineen rinnastuu tapahtumapaikk
Lähetä kommentti
Lue lisää

Armas J. Pulla: Sinisen linjan arvoitus (1948)

Kuva
Voiko sellaista nimeä ollakaan, joka kuulostaisi enemmän sepitetteeltä kuin Armas J. Pulla? Varhaiset dekkaristithan olivat mieltyneitä salanimiin, jotka peittivät heidän todellisen henkilöllisyytensä, koska kirjallisuuden lajin alkuaikoina rikostarinoiden kirjoittamista ei yleisesti pidetty oikein kunniallisena ja vakavasti otettavana harrasteena. Vastoin kaikkia odotuksia Armas J. Pulla  kuitenkin on kirjailijan oikea nimi. Vanhempi polvi tuntee Pullan ensisijassa huumoripitoisten seikkailujen kirjoittajana. Hänen laaja tuotantonsa käsittää myös kaksi dekkaria. Sekä Timo Kukkola että  Harri Hirv i pitävät Pullan rikoskirjoista parempana  Sinisen linjan arvoitusta , ja sillä perusteella minäkin sen luettavakseni valitsin. Tosin molemmat arvostelijat toteavat, ettei salapoliisiromaani sopinut parhaalla mahdollisella tavalla Pullan kirjoittajanluonteelle. Kirjan luettuani minun on helppo ymmärtää nämä arviot, sillä  Sinisen linjan arvoitus on salapoliisiromaanina monella tavalla ep
Lähetä kommentti
Lue lisää

Jonne Piippo: Sininen kuolema (1946)

Kuva
Jonne Piippo ei ehkä ole 1940-luvun tunnetuimpia tekijöitä, koska hän kirjoitti vain tämän yhden dekkarin. Timo Kukkolan mukaan romaani kuitenkin onnistui melko hyvin ennen kaikkea huumorinsa vuoksi. Näinpä Sininen kuolema päätyi myös lukulistalleni. Valitettavasti vain Piippo rakentaa niin vahvasti salapoliisiromaanin konventioille, että siinä ei oikein ole mitään omaperäistä. Jonkinlaisena originellinä jekkuna voidaan pitää kirjan aloitusta, jossa paljastetaan, paitsi että tehtailijan itsemurhalta näyttävä kuolema on todellakin murha, myös tappajan henkilöllisyys. Jännityselementtejä yritetään luoda siitä, tunnistavatko poliisin tapahtuneen murhaksi ja siitä, minkä henkilöhahmon valeidentiteetin takana murhaaja piilottelee. Ikävä kyllä kummassakaan näistä ei ole järin paljon jännitettävää  –  murhaaja on aivan liian helposti arvattavissa. Tapausta tutkiva poliisikaksikko on toisintaa orjallisesti komisario Palmun ja Virran mestari-oppipoika -suhteen sekä em. hahmojen luonteenk
Lähetä kommentti
Lue lisää

Uusia vanhoja kirjoja

Kuva
Tässä taas ennakkoväläyksiä muutamista uusista hankinnoistani. Nämä edustavat teoksia kenties vähän vähemmän tunnetuilta 1940-luvun rikoskirjailijoilta, koska alan jo olla lukenut niiltä tunnetummilta vähintään yhden teoksen tänne blogiin. Keskeisten vielä puuttuvien kynäniekkojen tekstejä seisoo myös jo kirjahyllyssäni. Toki muutamia puuttuu vielä kokonaan: en ole vielä onnistunut hankkimaan haluamiani teoksia Olavi Tuomolalta, Kaarlo Erholta tai Outsiderilta eli Aarne Haapakoskelta. Satu
Lähetä kommentti
Lue lisää

Jorma Napola: Ruuvikierre (1962)

Kuva
Teen Jorma Napolan Ruuvikierteen kanssa pienen poikkeuksen blogini ajallisesta teemasta, mutta muuten en varmaankaan tule vähään aikaan koskemaan näin "uusiin" kirjoihin. Kuten todettua , 1950-luku oli verrattain hiljaista aikaa kotimaisten rikosromaanien saralla. Ehkä tästä syystä WSOY julisti vuonna 1961 toisen suuren suomalaisen salapoliisiromaanikilpailun, jonka Ruuvikierre voitti. Ensimmäisenhän voitti Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin?  Mutta toisin kuin Waltarilta, Napolalta ei uusia dekkareita enää ilmestynyt. Harri Hirven mukaan kilpailun taso ei olisi ollut kovin korkea, vaikka tuomariston mielestä näin olikin, ja käsikirjoituksia lähetettiin arvioitavaksi enemmän kuin ensimmäiseen kilpailuun. Virkistävästi Ruuvikierre ei lähde liikkeelle murhasta, vaikka myöhemmin niitäkin kyllä saadaan. Yksityisetsivä Jaakko Piiran toimeksiannossa on alkuun kyse kadonneen henkilön etsinnästä. Paula Arvaan mukaan Napolan Piira edustaa "kovaksikeitettyä" dekkari
Lähetä kommentti
Lue lisää

T. Marras: Tohtori Kaarretin tapaus (1953)

Kuva
Tohtori Kaarretin tapaus on salanimi T. Martaan eli Pauli Suhosen ainoa dekkari. Takakansi kertoo, että tekijä on lääkäri, ja teoskin sijoittuu lääkäripiireihin. Kunnon salapoliisiromaanin tapaan tarina lähtee reippaasti liikkeelle tohtori Kaarretin kuolemasta heti ensimmäisessä kappaleessa. Siinä, mikä poliisin mielestä on selvä itsemurha, on kuitenkin jotain, mikä häiritsee tohtori Askal Aaviota. Sitä "jotain" olisi dekkarin tekijä tuskin tuona aikana keksinyt ilman lääketieteellistä asiantuntemusta, joten tekijän tausta näkyy kyllä kirjassa realismina teknisen tutkinnan ja lääketieteellisten yksityiskohtien suhteen. Tapahtumat sijoittuvat mitä ilmeisimmin Rovaniemelle, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Kuitenkin vain yksi kaupunki sopii nähdäkseni tuntomerkkeihin. Tämä oli minulle henkilöhistoriallisesti kiinnostavaa, koska sukuani on asunut paikkakunnalla 1950-luvulta alkaen. Ei ollutkaan yllättävää löytää tieto , että Suhonen oli todella vaikuttanut Lapissa. Kotise
Lähetä kommentti
Lue lisää