Olavi Linnus: ...sinun vuorosi tulee... (1944)

Olavi Linnuksen ...sinun vuorosi tulee... on nimellisesti samaa sarjaa kuin aiemmin lukemani Vahtonen ajaa takaa kuolemaa. Romaanina se on kuitenkin jotain ihan muuta. Ensimmäinen Vahtonen-kirja oli salapoliisiromaanina tietyllä tavalla hyvin perinteinen, vaikka siinä yritetäänkin poikkeuksellisesti estää murha jo ennen sen tapahtumista. Etsivä Vahtonen oli kirjan päähenkilöitä, ja lukija pääsi tutustumaan hänen perhe-elämäänsä ja sisäiseen maailmaansa.

Tässä kirjassa sen sijaan Vahtonen ei ole tärkeä henkilö, eikä lukija opi tuntemaan häntä. Romaania lukiessa ei tunne edes palanneensa tutun hahmon pariin. Kirja kokeilee kerronnalla: joka toinen kappale on jonkun todistajahahmon omin sanoin (minä)kertoma, joka toinen kappale on ulkopuolisen kertojan selostama. Kappaleita on kaikkiaan vain seitsemän koko 160:n sivun romaanissa, mistä johtuen ne ovat melko pitkiä. Vahtonen tavataan näin ollen vain joka toisessa kappaleessa, melkeinpä ohimennen. Hahmona hän on pelkkä varjo ensimmäisen kirjan Vahtosesta. Kirjasta puuttuu myös ensimmäiselle romaanille tyypillinen lämmin huumori, ja kokonaisuutena se onkin paljon Linnuksen vanhempaa teosta heikompi.

En tiedä luenko rivien väleihin liikaa merkityksiä, mutta minusta tuntuu, että kirja pyrkii jollain tavalla käsittelemään naiseutta. Romaanin keskeinen mysteeri on Mirja Minkki -nimisen elämässä epäonnistuneen naisen kuolema, ja minäkertoja-todistajahamot ovat niin ikään kaikki naisia. Näissä Linnus siis yrittää kirjoittaa erilaisten, mm. eri-ikäisten naisten äänellä heidän näkökulmastaan. Kyllä hän näihin naishahmoihinsa tiettyjä eroja saakin aikaiseksi, mutta sitä, kuinka uskottavia ne naisina ovat, on minun vaikea arvioida tästä ajasta käsin. Silti täytyy sanoa, että minusta tuntui kerrassaan epäuskottavalta, että nainen kuvailisi, kuinka hänen hyvän päivän tuttavansa "kiinteät, sopusuhtaiset rinnat kohoilivat hengityksen tahdissa". Mutta mistäpä minä tietäisin...! Sivuhuomautuksena todettakoon vielä, että kansikuva, jonka kirjan tekstistä päätellen pitäisi esittää Mirja Minkin kuollutta ruumista sohvalle "käpertyneenä", on samalla tavalla naurettava, vaikkakin sinänsä viehättävä.

Romaanin naiskuvaa on muutenkin nykylukijan vaikea sulattaa. Henkensä tarinassa heittänyt Minkki kuvataan epäonnistuneeksi yksilöksi. Tätä epäonnistumista on, että hän on tullut tahtomattaan raskaaksi, vaikka ei ole ollut kiinnostunut äitiydestä; joutunut vahinkoraskauden vuoksi vastentahtoiseen, väkivaltaiseen avioliittoon alkoholistin kanssa; ja lopulta hylännyt porvarillisen, perhekeskeisen elämäntavan, johon hän on ollut pakotettu ja joka on pettänyt hänet. Kirja selvästi yrittää luodata herkkätuntoisesti naisen psykologiaa, mutta melkoiseksi puoskaroinniksi se jää. Nykylukijalle kirjassa traagiselta ei tunnukaan Mirja Minkin "onneton" luonne, vaan hyvän naiseuden ahdistavan ahtaat rajat, jotka muodostavat tarinan kontekstin.

Satu