Olavi Linnus: Vahtonen ajaa takaa kuolemaa (1940)

Olavi Linnus julkaisi jo vuonna 1940 kaksi dekkaria, mikä tekee hänestä melko varhaisen asianharrastajan. Jotenkin Timo Kukkolan kirjasta Hornanlinnan perilliset jää kuitenkin sellainen maku, että Linnus ei ehkä kuitenkaan kuuluisi aivan sodanjälkeisten dekkaristien kärkikastiin. Minä luin Linnukselta jälkimmäisen vuoden 1940 teoksista nimeltään Vahtonen ajaa takaa kuolemaa, eikä se ollut lukukokemuksena ollenkaan hassumpi, vaan kaikkiaan varsin nautittava.

Takakannessakin kerrottu lähtöasetelma on, että isokenkäinen keskushenkilö-kauppias pelkää murhan uhkaavan häntä lähipiiristä. Vahtosen tehtäväksi muodostuu varjella tätä ei-toivotulta hengenpäästöltä. Vaimonsa Aili on pienenä omatoimisena apuna tutkimuksissa, mutta tätä asetelmaa olisi kyllä voinut viedä pidemmällekin. Vahtosen ja Ailin suhde on kuitenkin paljon tasapainoisemman oloinen (lue: vähemmän vähättelevä) kuin toisen ukkomies-dekkarin, Vilho Helasen Kaarlo Raudan ja hänen emäntänsä. Kirjan henkilökuvaus tosin keskittyy enemmän uhattuun ja epäilyksenalaisiin kuin etsivään itseensä, joka onkin varsin tavallisen oloinen.

Linnuksen romaani soljuu vaivattomasti eteenpäin lukijaystävällisen lyhyisiin kappaleisiin palasteltuna. Kerronta tukeutuu luontevaan dialogiin ja Vahtosen ajatusten luotaamiseen, joten lukija spekuloi etsivän rinnalla. Hauskaa on, että itse kehittämäni spekulaation syyllisestä Vahtonen ottaa kirjan lopussa esiin vääräksi osoittautuneena teoriana. Teoksessa on myös jonkin verran miljöökuvausta ja teknistä tutkimusta toisin kuin Kaarlo Nuorvalan Aulanko-romaanissa, josta edellämainitut puuttuvat tyystin. Tässä mielessä Timo Kukkolan arvio, että "kirjassa vain puhutaan, ja välillä vähän mietitään" tuntuu hiukan kohtuuttomalta.

Huvitusta lukijassa aiheuttaa Vahtosen titteli, osastopäällikkö, jonka tarkoitus lienee viestiä, että Vahtonen olisi jotenkin tärkeämpi ja etevämpi tekijä kuin peruspoliisi. Toinen hyminää aiheuttava aikasidonnainen seikka on, että tarinan isokenkäinen kaveri on rautakauppias. Ei siis paroni, pankkiiri, poliitikko tai muu eliitin edustaja, vaan rautakauppias. Toki metallitavara oli sodan jälkeen arvossaan, mutta olisihan tuota voinut vielä miettiä. Lisäksi on todettava, että kirjan asetelmaan liittyy kilpailutilanne toisen liikkeenomistajan kanssa, mutta liikemiesten keskinäisten afäärien kuvauksessa teksti ei kyllä ole luontevimmillaan, vaan paikoin suorastaan epäuskottava. Kyllä minä Linnuksesta kuitenkin sen verran tykkäsin, että kirjaan häneltä toisenkin romaanin hankintalistalleni.

Satu