Vanhat dekkarit

Pidin kovasti aiemmin lukemastani Hugo Nousiaisen  Murhattiinko hänet?  -teoksesta. Niinpä hän saakin olla ensimmäinen kirjailija, jolta luen tähän blogiini toisenkin romaanin  –  hänen pääteoksenaan pidetyn  Yöpäivystäjät . Romaani kuvaa yhtä yötä Helsingin rikospoliisin päivystyksessä illasta aamuun. Siinä ohessa se kertoo niiden lukuisten ihmisten kohtaloita, joita yön aikana sivutaan  –  niin etsivien kuin rikollistenkin. Yön kuluessa elävän kaupungin tapahtumat virtaavat vapaasti; Nousiainen on ikään kuin taltioinut teokseensa pätkän ajasta, joka etenee ikuisesti, pysähtymättä, ilman alkua tai loppua. Elämän kirjo on romaanissa läsnä syntymästä kuolemaan, joidenka kanssa yötä reunustavilla illalla ja aamulla on ilmeistä symboliikkaa. Kirjassa ei siis ole perinteisten salapoliisiromaanien tapaan selkeää mysteeriota ja sen ratkaisua; tarinoita kun ei ole yhtä vaan monta. Siinä mielessä se vertautuu mielessäni viimeksi lukemiini Marton Taigan kirjaksi koottuihin komisario Kairala -

Onhan se komeaa, että kirjan kannessa komeilee kirjailijalle peräti kaksi eri nimeä. Koomista sen sijaan on se, että ne ovat molemmat vääriä! Martti Löfberg  kirjoitti lyhyet komisario Kairala -juttunsa alun perin viihdelehtiin. Niistä on koottu neljä novellikokoelmaa, joista kaksi ensimmäistä julkaistiin lähellä tarinoiden alkuperäistä kirjoitusajankohtaa ja myöhemmät kaksi vasta 1980-luvulla. Aivan ensimmäinen kirja, William J. Kairala  –  mestarisalapoliisi  vuodelta 1938, on mitä ilmeisimmin huippuharvinainen ja näin ollen myös poskettoman hintainen. Niinpä minun oli tyytyminen  He ovat vain pyöveleitä  -teokseen vuodelta 1945. Löfberg kirjoittaa jutustelevaan, humoristiseen pakinatyyliin, joka muistutti minusta  Tauno Karilaan Nokisen jäljen kirjoitustapaa. Komisario Kairala edustaa herculepoirot'maista, elämän pienistä iloista nauttivaa, humaania mutta oikeudentuntoista poikamiesetsivätyyppiä, jonka nautinnonhakuiset elämäntavat näkyvät väistämättä vartalossa. Älyn merki

Dekkarikesän 2018 avaajaksi valikoitui kotiseutusyistä Kaarlo Nuorvalan Murha Aulangolla. Harmi kyllä kirjassa ei ole miljöökuvausta nimeksikään. Näkötornille toki kiivetään ja joutsenlammella käväistään, mutta Märta Blomstedtin ja Matti Lampénin suunnittelemalle funkishotellille ei uhrata sanaakaan. Mahtoiko Nuorvala ollut oikeasti edes käynyt Aulangolla, ja mikä lie ollut perimmäisenä syynä nimetä kirja todellisen paikan mukaan? Toki se lienee ollut aikalaisille glamöröösin symboli, mutta olisiko "Murha loistohotellissa" sitten ollut sen huonompi nimi? Murha Aulangolla perustuu ihmissuhteiden kuvaukseen. Henkilöhahmoja on kuitenkin sen verran runsaasti, että henkilökuvaus jää pinnalliseksi. Aulangolle lähdetään viettämään lomaa hyvässä seurassa, mutta paikan päällä majoittuukin jo ennestään ikäviä tuttavuuksia. Kohteliaisuussyistä päädytään samaan illallispöytään, ja riita on katettu. Jälkiruokana tarjoillaan tietysti murha. Sitä saapuu setvimään varsin ammattitaidotto