Hugo Nousiainen: Yöpäivystäjät (1949)

Pidin kovasti aiemmin lukemastani Hugo Nousiaisen Murhattiinko hänet? -teoksesta. Niinpä hän saakin olla ensimmäinen kirjailija, jolta luen tähän blogiini toisenkin romaanin – hänen pääteoksenaan pidetyn Yöpäivystäjät.

Romaani kuvaa yhtä yötä Helsingin rikospoliisin päivystyksessä illasta aamuun. Siinä ohessa se kertoo niiden lukuisten ihmisten kohtaloita, joita yön aikana sivutaan – niin etsivien kuin rikollistenkin. Yön kuluessa elävän kaupungin tapahtumat virtaavat vapaasti; Nousiainen on ikään kuin taltioinut teokseensa pätkän ajasta, joka etenee ikuisesti, pysähtymättä, ilman alkua tai loppua. Elämän kirjo on romaanissa läsnä syntymästä kuolemaan, joidenka kanssa yötä reunustavilla illalla ja aamulla on ilmeistä symboliikkaa. Kirjassa ei siis ole perinteisten salapoliisiromaanien tapaan selkeää mysteeriota ja sen ratkaisua; tarinoita kun ei ole yhtä vaan monta. Siinä mielessä se vertautuu mielessäni viimeksi lukemiini Marton Taigan kirjaksi koottuihin komisario Kairala -novelleihin. Kuitenkin Nousiaisen Yöpäivystäjissä yövuoron kehyskertomus sitoo lukuisat eri tarinat ja ohikiitävät ihmiskohtalot yhteen luontevalla ja konseptuaalisesti ehjällä tavalla.

Itse rikokset ovat varsin arkisia: kadonnut henkilö, kapakkatappelu, henkilöiden poistaminen paikalta, murtoja ja varastetun tavaran kätkemistä, ryöstömurha, tappo. Ne ovatkin tietyllä tavalla vain sivuosassa, vaikka ovatkin merkitseviä taitekohtia ihmiselämän melskeessä. Parasta kirjassa on mielestäni se herkkä taidokkuus, jolla Nousiainen maalailee tuokiokuvansa ja ihmistyyppinsä: miltä näyttää pimenevä tihkusateinen kaupunki, mitä aistii ja tuntee selliin suljettu, ja miten tähän on tultu. Näkymät levittäytyvät lukijan eteen elokuvamaisina välähdyksinä. Siihen nähden tuntuu täysin luonnolliselta, että kirja on kuin onkin sovitettu elokuvaksi jo vuonna 1952 nimellä Yhden yön hinta (elokuvaa en ole vielä nähnyt).

On helppo ymmärtää, miksi Paula Arvas on luonnehtinut Yöpäivystäjiä hämmästyttävän moderniksi poliisiromaaniksi. Sitä epäoikeudenmukaisemmalta tuntuu, että Nousiainen ei saavuttanut erityistä arvostusta omana aikanaan, ja nykyaikana häntä toki pidetään edelläkävijänä, mutta unohdettuna sellaisena. 1940-luvulla rikosromaanin tehtävä oli kaiketi lähinnä hätkähdyttää ja viihdyttää. Siksikö aikalaisilta ei riittänyt ymmärrystä kirjalle, jonka lopetus on yhtä aikaa sekä lohduton ja koskettava että humaani ja optimistinen?

Satu