Pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun satoa: Max Mauser: "Hai seuraa laivaa" (1939)

Vaikka blogin aiheena ovat ensisijaisesti vanhat kotimaiset dekkarit, ajattelin ensimmäisenä käsitellä kuitenkin Pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun satoa. En lähde tässä kuvailemaan tai arvostelemaan Suomen voittajaa eli Mika Waltarin "Kuka murhasi rouva Skrofia?" - toisaalta koska en ole sitä hetkeen lukenut, ja toisaalta koska se on muutenkin niin hyvin tunnettu.

Käsittelen sen sijaan muiden Pohjoismaiden eli Ruotsin, Norjan ja Tanskan osuuksien voittajia. Löysin nämä teokset, kun tulin silmäilleeksi "Rouva Skrofin" ensipainoksen takakantta, jossa on muista kirjoista lyhyet mainokset.  Jokaisen maan voittajahan julkaistiin käännettynä kaikissa osallistujamaissa.

Kirjat ovat sattumalta tuossa portailla siinä järjestyksessä, jonka miellän henkilökohtaisesti myös niiden paremmuusjärjestykseksi. Mitään yhtä voittajaahan niistä ei enää valittu, vaan ne kaikki ovat yhtä lailla voittajia, kuten kansiin painettu "tarra" julistaa. Olisipa hauska tietää, ovatko ne jääneet elämään muissa Pohjoismaissa samaan tapaan kuin Waltarin "Rouva Skrof" Suomessa. Onko lukijoilla tästä tietoa?

Aloitan varsinaisesti tämän juttusarjan kakkossuosikillani eli Max Mauserin kirjalla "Hai seuraa laivaa", joka oli Norjan osuuden voittaja. "Rouva Skrofin" takakansi luonnehtii teosta näin:

"Max Mauser on oikealta nimeltään Jonas Lie - suuren kirjailijan pojanpoika - ja ammatiltaan Norjan valtionpoliisin päällikkö, tunnettu lakimies, joka on hoitanut useita kansainvälisiäkin poliisintehtäviä. Hän on täydentänyt ammattikoulutustaan mm. Saksassa ja Amerikassa, missä kuuluisien G-miesten kanssa on ottanut osaa gansterien paljastukseen. Voi näin ollen sanoa, että hän perin pohjin tuntee maailman, josta kirjoittaa - hän on näet aikaisemminkin julkaissut eräitä suosittuja jännityskertomuksia. 'Hai seuraa laivaa' kertoo norjalaisen tankkilaivan matkasta yli Atlantin, Espanjasta Amerikkaan, sen monista salamatkustajista ja laivassa tapahtuvista salaperäisistä murhista. Juoneen punoutuu norjalaisen messipojan ja espanjalaisen donnan rakkaustarina."

Vaikka kirjoitan tästä kirjasta ensimmäisenä, luin sen näistä viimeisenä, koska tämä kuvaus kuulosti minusta vähiten kiinnostavalta. Jostain syystä se keskittyy turhan paljon kirjoittajan henkilöön (näin kyllä tekee myös Ruotsin voittajakirjan mainosteksti - itse kirjasta lisää seuraavassa blogipostauksessa), vaikka itse kirjassakin olisi ansioita esiin nostettaviksi. Juonen yleisluonnehdinta on kyllä aivan totuudenmukainen, mutta se saa kirjan kuulostamaan jotenkin typerämmältä kuin se todellisuudessa onkaan.

Tapahtumat sijoittuvat siis merta ylittävälle laivalle, mikä merkitsee, että sen hahmot ovat suljettuna muiden saavuttamattomaan tilaan, kun murhaaminen alkaa. Kun radioyhteydetkin ovat merellä heikot, on miehistön yritettävä setviä tapahtumia keskenään, ilman ulkopuolista apua, eikä aina ole ollenkaan selvää, kehen voi luottaa. Asetelma muistuttaa siis tavallaan aika paljonkin Agatha Christien kirjaa "Eikä yksikään pelastunut". Molemmat kirjat ovat muuten samalta vuodelta 1939, joten Mauser tuskin saattoi mitenkään ehtiä ottamaan Christiestä mallia.

Henkilöhahmoja on tarinassa jonkinlainen liuta, eivätkä henkilökuvaukset ole erityisen syvällisiä. Läheisimmäksi lukijalle tulee luonnollisesti minäkertojana toimiva messipoika Dyre. Kiinnitin kirjassa erityisesti huomioita itse rahtilaivan ja siellä elämisen kuvaukseen, joka on varsin todentuntuista. Minulle tuli vaikutelma, että kirjailijan on täytynyt itse aidosti työskennellä laivalla pystyäkseen kuvaamaan sitä niin elävästi. Varsin nokkelaa oli mielestäni myös se, miten kirjan nimi lopulta kietoutui itse tarinaan.

Timo Kukkola siteeraa "Hornanlinnan perillisissä" Mauserin kirjan aikalaisarvostelua "Suomalainen Suomi" -lehdestä (nykynäkökulmasta aika tunkkainen lehden nimi - mutta ajat olivat tietenkin toiset). Lehden arvostelija toteaa, ettei kirja "ollut mikään salapoliisiromaani ollenkaan". Teknisesti ottaen tämä tietenkin pitää paikkansa, koska kirjassa ei esiinny mestarisalapoliisia, joka päättelyllään ratkaisisi murhaajan. Kirjan ohittaminen pelkästään tuolla perusteella ei kuitenkaan tee sille oikeutta.

Omaan makuuni "Hai seuraa laivaa" oli varsin jännittävä ja mukaansatempaava tarina. Nykydekkarien mässäilevään tyyliin tottuneelle se on tietenkin varsin kesy, mutta sitä ovat auttamattomasti kaikki Pohjoimaisen salapoliisiromaanikilpailun voittajat. "Hai seuraa laivaa" ei ole niin mainio kuin Waltarin "Kuka murhasi rouva Skrofin?", mutta se on kuitenkin selvästi laadukkaampi tuotos kuin Ruotsin voittaja Waldemar Hammenhögin "Patruuna Sehlingin salaisuus" tai Tanskan voittaja Carlo Andersenin Sotatestamentti. Näistä kirjoista lisää lähitulevaisuudessa!

Satu