Pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun satoa: Carlo Andersen: Sotatestamentti (1939)
Tämä on viimeinen Pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun voittajia perkaavista teksteistäni, ellen sitten jossain vaiheessa innostu kirjoittamaan "Kuka murhasi rouva Skrofista?". Se tuntuu kuitenkin nyt varsin epätodennäköiseltä, kun kirjahyllyssäni ja sen päällä odottaa läjä muita vanhoja kotimaisia dekkareita. Ensin kuitenkin Tanskan voittaja, Carlo Andersenin Sotatestamentti. Mainoskuvauksen mukaan:
"Carlo Andersen ei ole aikaisemmin julkaissut romaaneja, mutta kylläkin jo usean vuoden aikana säännöllisesti novelleja tunnetuissa aikakaus- ja viikkolehdissä. - 'Sotatestamentin' juoni on yllättävä, ja tekijä on osannut maustaa sen säkenöivällä huumorilla. Kahdeksan englantilaista upseeria tekee maailmansodan aikana keskinäisen testamentin: jokaisen kuoltua lankeaa 2/3 hänen omaisuudestaan yhteiseen rahastoon, joka lopulta on käytettävä rauhanasian tai maanpuolustuksen hyväksi. Mutta asiakirjassa on kohtalokas erehdys - viimeksi eloon jäänyt toveri joutuu saamaan koko suunnattoman omaisuuden vapaasti hallittavakseen kuolemaansa asti. Tämä kohta suorastaan houkuttelee rikokseen. Rikoksen selvittely on joka suhteessa aivan yllättävä."
Tämä kuvaus oli mielestäni lupaavin voittajakirjojen juonista. Pian lukemisen aloitettuani tulin kuitenkin ällikällä lyödyksi, sillä kirja ei suinkaan sijoitu Tanskaan - kuten odotin - vaan Englantiin, kaikkine Savile Rown räätälit -kliseineen! Se oli itselleni suuri pettymys, sillä olin tässä vaiheessa lukenut jo Ruotsin voittajakirjan, ja sen perusteella odotin pääseväni vertailemaan eri Pohjoismaiden miljöökuvauksia ja yhteiskunnallisia tunnelmia.
"Suomalainen Suomi" -lehden aikalaisarvostelijan mukaan teos on "orjallinen, kaikkea omintakeisuutta vailla oleva jäljennös englantilaisista esikuvista", ja voin kyllä hyvin ymmärtää, miksi joku luonnehtisi kirjaa noin. Itse kyselin itseltäni, kuinka uskottava tanskalaisen kirjoittama brittidekkari on, ja miksi ihmeessä haluaisin lukea sellaisen. Haluan lukea Tanskaan sijoittuvan tanskalaisdekkarin - mutta en saa. "Asiaan!", sanoisi komisario Palmu.
Kyseessä on varsin perinteinen maalaiskartanodekkari, jonka miljöön ja henkilöiden kuvaus osoittautui salonkikelpoiseksi. Liekö Andersen tuntenut brittiläistä kulttuuria, vaiko vain tutkinut lähdemateriaalinsa hyvin? Lähtökohdat ovat kohdillaan, mutta yllättäen ongelmaksi muodostuivat henkilöhahmojen nimet ja määrät. Olin alkuun kirjasta melko innoissani, mutta pian huomasin, etten millään saanut pidettyä mielessäni, kuka kukakin on. Tähän saattoi tosin vaikuttaa se, että pidin välillä lukemisessa useamman päivän taukoja. Kirjassa ei ollut ollenkaan sellaista imua kuin Max Mauserin "Hai seuraa laivaa" -teoksessa, tai edes Waldemar Hammenhögin "Patruuna Sehlingin salaisuudessa".
Andersenille ei edes riitä, että epäiltyjä on aika joukko, vaan jopa dekkareitakin on kolme - varsinainen poliisikomisario, tämän apuna toimiva yksityisetsivä, ja yksityisetsivän sidekick, toimittaja. Omasta mielestäni kolme selvittelijää oli tässä sopassa liikaa - vaikka eihän kolme mitenkään poikkeuksellinen lukumäärä ole. Onhan Poirotin jengissäkin Japp ja Hastings - varsin samanlainen asetelma siis. Valitettavasti Andersenin henkilöhahmot eivät ole samalla tavalla mieleenpainuvia, eikä kirjailija vaivaudu muistuttamaan lukijaa, keitä minkäkin nimiset herrat olivatkaan.
Mietiskelin jonkin verran Sotatestamentin ja Hammenhögin "Patruuna Sehlingin salaisuuden" paremmuusjärjestystä. Molemmat ovat jossain määrin sekavia, mutta eri tavalla. Päädyin lopulta pitämään Hammenhögin kirjaa Sotatestamenttia parempana omaperäisyyden perusteella. Ehkä tämä kirja sopii paremmin jollekin parempimuistiselle lukijalle. Jos sinä olet lukenut Sotatestamentin, mitä ajattelit siitä?
Satu
Kommentit
Lähetä kommentti