Matti Hälli: Sopimatonta kuolla yliopistolla (1943)

Matti Hälliltä olisin oikeastaan halunnut lukea hänen ensimmäisen teoksensa Lepakkoarvoituksen, joka on samaan tapaan Pohjoismaisen salapoliisikilpailun Suomen-osion kilpailutöitä kuin viimeksi lukemani Tauno Karilaan Nokinen jälkikin. Valitettavasti Lepakkoarvoitus on ilmeisen harvinainen, ja näin ollen myös erittäin kallis! Sen tähden tyydyin näin alkuun Sopimatonta kuolla yliopistolla -teokseen vuodelta 1943, joka vaihtoi omistajaa muutamalla hassulla kolikolla. Harri Hirvi kehuu teosta jopa "alansa parhaimmistoon" kuuluvaksi.

Kirjan rakenne koostuu näppärästi kahdesta rinnakkaisesta tarinasta, joita kuljetetaan vuoroin eteenpäin. Toinen näistä sijoittuu Helsingin yliopisto- ja opiskelijamaailmaan, ja toinen alamaailmaan. Ei liene suuri yllätys, että tarinat ennen pitkää kohtaavat. Yliopistoyhteisössä tälläkin hetkellä työskentelevänä minua kiinnosti kirjassa erityisesti akateemisen maailman kuvaus. Kirjan alkuun sijoittuvana se onkin mielestäni yksi kirjan parhaista jaksoista. Se on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, vaikkakin sortuu myös kliseisiin hajamielisistä professoreista. Kirja alkaakin mukavan humoristisesti, mutta vire vakavoituu huomattavasti loppua kohden. Rikoksen loppuselvittely on ovela - rikollinen huijataan paljastamaan itsensä.

Hassua muuten, että monet vanhat kotimaiset dekkarit tuntuvat olevan pikemminkin pienoisromaaneja kuin täysimittaisia kirjoja, ainakin näin nykyajan mittapuulla. Tämä Hällin dekkari on kuitenkin superlyhyt jopa oman viitekehyksensä sisällä, melkeinpä novelli. Sivukoko on B6, ja sivuja on vain 110, eli se on todella pikkuruinen ja lyhyt vihkonen, jonka selkämyskään ei ole senttiä paksumpi. Todellinen yhden illan tuttavuus, mutta sellaiseksi varsin mukiinmenevä!

Satu

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirsti Porras: Kuolema käy ateljeessa (1944)

Kuva
Kirsti Portaan Kuolema käy ateljeessa on virkistävä poikkeus tähän mennessä lukemieni vanhojen dekkareiden joukossa. Kirja on tyyliltään hyvin rauhallinen, mikä ei missään nimessä tarkoita tylsää. Kerronta rakentuu pitkälti ihmisten, erityisesti päähenkilön eli komisario Kanervan, havainnoinnin ja ajatusten varaan. Niinpä siinä on miellyttävän tarkkaa ja todentuntuista miljöökuvausta, ja henkilötkin tuntuvat tavanomaista läheisemmiltä ja eläviltä. Ei siis ihme, että Timo Kukkola luonnehtii kirjassaaan Hornanlinnan perilliset Portaan tyyliä pikemmin hienostuneen psykologiseksi kuin toiminnalliseksi. Tosin tästä kirjasta löytyy myös pakollinen (?) action-kohtaus, vaikkakin vain takaumana. Kerronnassa on lakonisen humoristinen sävy. Kanervan sivuhenkilönä toimii näet tämän ystävä, dekkarikirjailija Lampinen, ja kirjassa sanaillaankin Lampisen kirjallisten ja Kanervan "todellisten" rikosten välisistä eroista. Tämä kikka tuntuu kerta kerran jälkeen olevan dekkarikirjailijoid
Lue lisää

Olavi Linnus: Vahtonen ajaa takaa kuolemaa (1940)

Kuva
Olavi Linnus julkaisi jo vuonna 1940 kaksi dekkaria, mikä tekee hänestä melko varhaisen asianharrastajan. Jotenkin Timo Kukkolan kirjasta Hornanlinnan perilliset  jää kuitenkin sellainen maku, että Linnus ei ehkä kuitenkaan kuuluisi aivan sodanjälkeisten dekkaristien kärkikastiin. Minä luin Linnukselta jälkimmäisen vuoden 1940 teoksista nimeltään  Vahtonen ajaa takaa kuolemaa,  eikä se ollut lukukokemuksena ollenkaan hassumpi, vaan kaikkiaan varsin nautittava. Takakannessakin kerrottu lähtöasetelma on, että isokenkäinen keskushenkilö-kauppias pelkää murhan uhkaavan häntä lähipiiristä. Vahtosen tehtäväksi muodostuu varjella tätä ei-toivotulta hengenpäästöltä. Vaimonsa Aili on pienenä omatoimisena apuna tutkimuksissa, mutta tätä asetelmaa olisi kyllä voinut viedä pidemmällekin. Vahtosen ja Ailin suhde on kuitenkin paljon tasapainoisemman oloinen (lue: vähemmän vähättelevä) kuin toisen ukkomies-dekkarin,  Vilho Helasen  Kaarlo Raudan ja hänen emäntänsä. Kirjan henkilökuvaus tosin k
Lue lisää

Olavi Linnus: ...sinun vuorosi tulee... (1944)

Kuva
Olavi Linnuksen ...sinun vuorosi tulee... on nimellisesti samaa sarjaa kuin aiemmin lukemani Vahtonen ajaa takaa kuolemaa . Romaanina se on kuitenkin jotain ihan muuta. Ensimmäinen Vahtonen-kirja oli salapoliisiromaanina tietyllä tavalla hyvin perinteinen, vaikka siinä yritetäänkin poikkeuksellisesti estää murha jo ennen sen tapahtumista. Etsivä Vahtonen oli kirjan päähenkilöitä, ja lukija pääsi tutustumaan hänen perhe-elämäänsä ja sisäiseen maailmaansa. Tässä kirjassa sen sijaan Vahtonen ei ole tärkeä henkilö, eikä lukija opi tuntemaan häntä. Romaania lukiessa ei tunne edes palanneensa tutun hahmon pariin. Kirja kokeilee kerronnalla: joka toinen kappale on jonkun todistajahahmon omin sanoin (minä)kertoma, joka toinen kappale on ulkopuolisen kertojan selostama. Kappaleita on kaikkiaan vain seitsemän koko 160:n sivun romaanissa, mistä johtuen ne ovat melko pitkiä. Vahtonen tavataan näin ollen vain joka toisessa kappaleessa, melkeinpä ohimennen. Hahmona hän on pelkkä varjo ensimmäise
Lue lisää