Tauno Karilas: Nokinen jälki (1939)

Ensimmäinen varsinainen kotimainen dekkarini on Tauno Karilaan vuonna 1939 julkaistu Nokinen jälki. Paula Arvaan mukaan kirja on yksi Pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Suomen-osioon lähetetyistä töistä. Tätä asiaa itse kirjassa ei tuoda esiin, vaikka sen kustantaja on - toisin kuin Arvas kirjoittaa - sama Otava, joka julkaisi myös voittajatyöt.

Nokinen jälki sijoittuu vakinaiseen asumiseen tarkoitettuun täysihoitolaan (ei siis mihinkään lomakotiin), joka on jonkinlaisena ylläpidettynä kimppakämppänä nykylukijalle eksoottinenkin tapahtumapaikka. Kirja lähtee liikkeelle siitä, että sen päähenkilö, kirjanpitäjä Perkiö, tulee vastoin tahtoaan joutuneeksi täysihoitolan asukkaaksi. Se kertookin jo kaiken hänen luonteestaan. Perkiö on päähenkilönä virkistävä, sillä maan hiljaisena hän on pikemminkin antisankari- kuin sankarityyppiä.

Täysihoitolan muut asukkaat ovat tietenkin kokoelma toinen toistaan erikoisempia tyyppejä, joten murhan sattuessa epäillyistä ei ole pulaa. Kun yksi Perkiön naapureista sitten kuolee, tulee mies tempautuneeksi murhatutkintaan. Itse murha on klassinen suljetun huoneen arvoitus.

Jos ei liiaksi häiriinny siitä, että todistajan (siis Perkiön) osallistuminen murhatutkintaan poliisien rinnalla jää turhan heppoisesti perustelluksi, on kirja varsin viihdyttävää luettavaa. Kerronnassa on alusta saakka hienovaraisen humoristinen pohjavire, joka tuo mieleeni Waltarin Komisario Palmut. Kirja on mukaansatempaava ja se etenee ripeästi. Siinä on myös ripaus romantiikkaa. Päätösjaksossa kirjan vaiheikkaat tapahtumat kootaan varsin tyydyttävästi loogiseksi tapahtumaketjuksi, vaikka jokin yksittäinen juonen rönsy jääkin selittämättä. Kirjan nimi aukesi itselleni vasta näillä viimeisillä sivuilla, vaikka tarkkaavaisempi lukija olisi voinut ymmärtää sen jo aiemminkin.

Timo Kukkola arvioi kirjassaan Hornanlinnan perilliset: 70 vuotta suomalaista salapoliisikirjallisuutta Nokisen jäljen vuoden 1939 toiseksi parhaaksi heti Waltarin ensimmäisen Palmu-dekkarin, Kuka murhasi Rouva Skrofin?, jälkeen. Suomalaisen Suomen aikalaisarvostelussa teosta puolestaan luonnehdittiin jopa "eräissä suhteissa" Waltarin kirjaa paremmaksi. Itse olisin valmis pitämään niitä hyvinkin tasaveroisina. Nokinen jälki on viihdyttävää luettavaa, ja siihen kannattaa ehdottomasti dekkarinystävän iskeä kyntensä.

Satu

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olavi Linnus: Vahtonen ajaa takaa kuolemaa (1940)

Kuva
Olavi Linnus julkaisi jo vuonna 1940 kaksi dekkaria, mikä tekee hänestä melko varhaisen asianharrastajan. Jotenkin Timo Kukkolan kirjasta Hornanlinnan perilliset  jää kuitenkin sellainen maku, että Linnus ei ehkä kuitenkaan kuuluisi aivan sodanjälkeisten dekkaristien kärkikastiin. Minä luin Linnukselta jälkimmäisen vuoden 1940 teoksista nimeltään  Vahtonen ajaa takaa kuolemaa,  eikä se ollut lukukokemuksena ollenkaan hassumpi, vaan kaikkiaan varsin nautittava. Takakannessakin kerrottu lähtöasetelma on, että isokenkäinen keskushenkilö-kauppias pelkää murhan uhkaavan häntä lähipiiristä. Vahtosen tehtäväksi muodostuu varjella tätä ei-toivotulta hengenpäästöltä. Vaimonsa Aili on pienenä omatoimisena apuna tutkimuksissa, mutta tätä asetelmaa olisi kyllä voinut viedä pidemmällekin. Vahtosen ja Ailin suhde on kuitenkin paljon tasapainoisemman oloinen (lue: vähemmän vähättelevä) kuin toisen ukkomies-dekkarin,  Vilho Helasen  Kaarlo Raudan ja hänen emäntänsä. Kirjan henkilökuvaus tosin k
Lue lisää

Kirsti Porras: Kuolema käy ateljeessa (1944)

Kuva
Kirsti Portaan Kuolema käy ateljeessa on virkistävä poikkeus tähän mennessä lukemieni vanhojen dekkareiden joukossa. Kirja on tyyliltään hyvin rauhallinen, mikä ei missään nimessä tarkoita tylsää. Kerronta rakentuu pitkälti ihmisten, erityisesti päähenkilön eli komisario Kanervan, havainnoinnin ja ajatusten varaan. Niinpä siinä on miellyttävän tarkkaa ja todentuntuista miljöökuvausta, ja henkilötkin tuntuvat tavanomaista läheisemmiltä ja eläviltä. Ei siis ihme, että Timo Kukkola luonnehtii kirjassaaan Hornanlinnan perilliset Portaan tyyliä pikemmin hienostuneen psykologiseksi kuin toiminnalliseksi. Tosin tästä kirjasta löytyy myös pakollinen (?) action-kohtaus, vaikkakin vain takaumana. Kerronnassa on lakonisen humoristinen sävy. Kanervan sivuhenkilönä toimii näet tämän ystävä, dekkarikirjailija Lampinen, ja kirjassa sanaillaankin Lampisen kirjallisten ja Kanervan "todellisten" rikosten välisistä eroista. Tämä kikka tuntuu kerta kerran jälkeen olevan dekkarikirjailijoid
Lue lisää

Vilho Helanen: Filmitalon murhenäytelmä (1948)

Kuva
Vilho Helasta on luonnehdittu "sodanjälkeisen kotimaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimmaksi nimeksi" (Timo Kukkola), sen aikaisen "rikoskirjallisuuden kentän yksinvaltiaaksi" ( Paula Arvas ) ja jopa "yhdeksi parhaimmista suomalaisista salapoliisikirjailijoista" ( Harri Hirvi ). Hänen pääteoksiaan ovat Pohjoismaista salapoliisiromaanikilpailua varten Heikki Aksilan salanimellä kirjoitettu esikoisteos "Helsingissä tapahtuu", ja omalla nimellä julkaistu "Ristilukin arvoitus". Nämä molemmat sijoittuvat järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan ja ovat käsittääkseni melko toiminnallisia, joten valitsin luettavakseni kulttuuripiireihin sijoittuvan "Filmitalon murhenäytelmän", jonka kuvittelin sopivan paremmin omaan pirtaani. Ikäväkseni totesin nopeasti, että Helanen ei kirjailijana sovi minun pirtaani, ainakaan jos "Filmitalon murhenäytelmä" on hänelle yhtään tyypillinen. Tyyli on sujuvaa ja juonen kehittely selkeää, mut
Lue lisää