Jorma Napola: Ruuvikierre (1962)

Teen Jorma Napolan Ruuvikierteen kanssa pienen poikkeuksen blogini ajallisesta teemasta, mutta muuten en varmaankaan tule vähään aikaan koskemaan näin "uusiin" kirjoihin. Kuten todettua, 1950-luku oli verrattain hiljaista aikaa kotimaisten rikosromaanien saralla. Ehkä tästä syystä WSOY julisti vuonna 1961 toisen suuren suomalaisen salapoliisiromaanikilpailun, jonka Ruuvikierre voitti. Ensimmäisenhän voitti Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? Mutta toisin kuin Waltarilta, Napolalta ei uusia dekkareita enää ilmestynyt. Harri Hirven mukaan kilpailun taso ei olisi ollut kovin korkea, vaikka tuomariston mielestä näin olikin, ja käsikirjoituksia lähetettiin arvioitavaksi enemmän kuin ensimmäiseen kilpailuun.

Virkistävästi Ruuvikierre ei lähde liikkeelle murhasta, vaikka myöhemmin niitäkin kyllä saadaan. Yksityisetsivä Jaakko Piiran toimeksiannossa on alkuun kyse kadonneen henkilön etsinnästä. Paula Arvaan mukaan Napolan Piira edustaa "kovaksikeitettyä" dekkarityyppiä, jonka elämä on kovaa ja huumori lakonista. Itselleni tämä tyyli on tuttu lähinnä pastissina Lassi ja Leevi -sarjakuvasta. Lassin alter egolla, yksityisetsivä Tracer Bulletilla ja Piiralla on itse asiassa yllättävän yhteneväinen meininki:

Työhuoneessaan asuvalle hämähäkille juttelevaa, filosofointiin taipuvaista Piiraa on vaikea ottaa kovin vakavasti, ja tuntuu, että se ei ehkä ole ollut kirjoittajan tarkoituskaan. Timo Kukkola on kuitenkin ilmeisesti ottanut Napolansa tosissaan, sillä hänen mielestään romaani on amerikkalaisten esikuvien kehnohko jäljitelmä, mikä arvio ei minusta tee teoksen huumorille oikeutta. Tässä esimerkiksi pieni näyte sananvaihdosta asiakkaan ja Piiran välillä:

A: "Tulen heti. Otan raitiovaunun Ylioppilastalon pysäkiltä."
P: "Ottakaa pois, mutta yrittäkökään tuoda sitä mukananne tänne. Se ei ehkä mahtuisi hissiin."

Napola hallitsee kuivakan huumorinsa luontevasti, mutta toki kirjan loppua kohden sen intensiteetti tuntuu jollain tavalla laskevan, kun tapahtumatkin muuttuvat vakavammiksi. Tarinassa on kutenkin sellaista mukaansatempaavuutta, jota ei vanhojen dekkareiden kohdalla aina voi pitää itsestäänselvyytenä. Sen henkilögalleria on melko värikäs, mutta enimmäkseen kirjassa on kuitenkin realistisen tuntuinen ote; sen tapahtumat eivät enimmäkseen tunnu reaalimaailmalle mahdottomilta. Romaanin muuten modernimmasta tyylistä poiketen loppukohtaus selvitellään perinteiseen salapoliisiromaanin kaanonin mukaisesti seurakunnan läsnäollessa. Myös romaanin nimi saa muuten selityksensä kirjan lopussa.

Satu