Lisää luettavaa


Lukija on saattanut pistää merkille, että olen rajannut blogini kuvauksessa sen käsittämään erityisesti 1930- ja 40-lukujen kotimaisen rikoskirjallisuuden. Tämä johtuu siitä, että tämä kirjallisuuden ala heräsi Suomessa varsinaisesti eloon 1930-luvun lopussa suuren pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun myötä, ja 1940-luku oli tietyllä tavalla sen kulta-aikaa (vähintäänkin määrällisesti). 1950-luvulle tultaessa kotimainen rikoskirjallisuus vaikuttaa kuitenkin jostain syystä taantuneen. Olisiko sitten ollut niin, ettei jälleenrakennuskauden optimismi ollut henkisesti yhtä otollista maaperää rikostarinoille kuin sitä edeltäneet sotavuodet?

Blogini fokuksesta huolimatta olen kuitenkin tehnyt muutaman hankinnan 50- ja 60-luvuilta. Ne ovat: T. Martaan Tohtori Kaarretin tapaus (1953), Harri Hirvaan Isoja kaloja verkossa (1955) sekä Jorma Napolan Ruuvikierre (1962). Näiden kansitaiteessakin on havaittavissa selvää abstrahoitumista edeltävien vuosikymmenten esittävään tyyliin nähden.

Satu

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirsti Porras: Kuolema käy ateljeessa (1944)

Kuva
Kirsti Portaan Kuolema käy ateljeessa on virkistävä poikkeus tähän mennessä lukemieni vanhojen dekkareiden joukossa. Kirja on tyyliltään hyvin rauhallinen, mikä ei missään nimessä tarkoita tylsää. Kerronta rakentuu pitkälti ihmisten, erityisesti päähenkilön eli komisario Kanervan, havainnoinnin ja ajatusten varaan. Niinpä siinä on miellyttävän tarkkaa ja todentuntuista miljöökuvausta, ja henkilötkin tuntuvat tavanomaista läheisemmiltä ja eläviltä. Ei siis ihme, että Timo Kukkola luonnehtii kirjassaaan Hornanlinnan perilliset Portaan tyyliä pikemmin hienostuneen psykologiseksi kuin toiminnalliseksi. Tosin tästä kirjasta löytyy myös pakollinen (?) action-kohtaus, vaikkakin vain takaumana. Kerronnassa on lakonisen humoristinen sävy. Kanervan sivuhenkilönä toimii näet tämän ystävä, dekkarikirjailija Lampinen, ja kirjassa sanaillaankin Lampisen kirjallisten ja Kanervan "todellisten" rikosten välisistä eroista. Tämä kikka tuntuu kerta kerran jälkeen olevan dekkarikirjailijoid
Lue lisää

Olavi Linnus: Vahtonen ajaa takaa kuolemaa (1940)

Kuva
Olavi Linnus julkaisi jo vuonna 1940 kaksi dekkaria, mikä tekee hänestä melko varhaisen asianharrastajan. Jotenkin Timo Kukkolan kirjasta Hornanlinnan perilliset  jää kuitenkin sellainen maku, että Linnus ei ehkä kuitenkaan kuuluisi aivan sodanjälkeisten dekkaristien kärkikastiin. Minä luin Linnukselta jälkimmäisen vuoden 1940 teoksista nimeltään  Vahtonen ajaa takaa kuolemaa,  eikä se ollut lukukokemuksena ollenkaan hassumpi, vaan kaikkiaan varsin nautittava. Takakannessakin kerrottu lähtöasetelma on, että isokenkäinen keskushenkilö-kauppias pelkää murhan uhkaavan häntä lähipiiristä. Vahtosen tehtäväksi muodostuu varjella tätä ei-toivotulta hengenpäästöltä. Vaimonsa Aili on pienenä omatoimisena apuna tutkimuksissa, mutta tätä asetelmaa olisi kyllä voinut viedä pidemmällekin. Vahtosen ja Ailin suhde on kuitenkin paljon tasapainoisemman oloinen (lue: vähemmän vähättelevä) kuin toisen ukkomies-dekkarin,  Vilho Helasen  Kaarlo Raudan ja hänen emäntänsä. Kirjan henkilökuvaus tosin k
Lue lisää

Olavi Linnus: ...sinun vuorosi tulee... (1944)

Kuva
Olavi Linnuksen ...sinun vuorosi tulee... on nimellisesti samaa sarjaa kuin aiemmin lukemani Vahtonen ajaa takaa kuolemaa . Romaanina se on kuitenkin jotain ihan muuta. Ensimmäinen Vahtonen-kirja oli salapoliisiromaanina tietyllä tavalla hyvin perinteinen, vaikka siinä yritetäänkin poikkeuksellisesti estää murha jo ennen sen tapahtumista. Etsivä Vahtonen oli kirjan päähenkilöitä, ja lukija pääsi tutustumaan hänen perhe-elämäänsä ja sisäiseen maailmaansa. Tässä kirjassa sen sijaan Vahtonen ei ole tärkeä henkilö, eikä lukija opi tuntemaan häntä. Romaania lukiessa ei tunne edes palanneensa tutun hahmon pariin. Kirja kokeilee kerronnalla: joka toinen kappale on jonkun todistajahahmon omin sanoin (minä)kertoma, joka toinen kappale on ulkopuolisen kertojan selostama. Kappaleita on kaikkiaan vain seitsemän koko 160:n sivun romaanissa, mistä johtuen ne ovat melko pitkiä. Vahtonen tavataan näin ollen vain joka toisessa kappaleessa, melkeinpä ohimennen. Hahmona hän on pelkkä varjo ensimmäise
Lue lisää