Vanhat dekkarit

Olavi Linnuksen ...sinun vuorosi tulee... on nimellisesti samaa sarjaa kuin aiemmin lukemani Vahtonen ajaa takaa kuolemaa . Romaanina se on kuitenkin jotain ihan muuta. Ensimmäinen Vahtonen-kirja oli salapoliisiromaanina tietyllä tavalla hyvin perinteinen, vaikka siinä yritetäänkin poikkeuksellisesti estää murha jo ennen sen tapahtumista. Etsivä Vahtonen oli kirjan päähenkilöitä, ja lukija pääsi tutustumaan hänen perhe-elämäänsä ja sisäiseen maailmaansa. Tässä kirjassa sen sijaan Vahtonen ei ole tärkeä henkilö, eikä lukija opi tuntemaan häntä. Romaania lukiessa ei tunne edes palanneensa tutun hahmon pariin. Kirja kokeilee kerronnalla: joka toinen kappale on jonkun todistajahahmon omin sanoin (minä)kertoma, joka toinen kappale on ulkopuolisen kertojan selostama. Kappaleita on kaikkiaan vain seitsemän koko 160:n sivun romaanissa, mistä johtuen ne ovat melko pitkiä. Vahtonen tavataan näin ollen vain joka toisessa kappaleessa, melkeinpä ohimennen. Hahmona hän on pelkkä varjo ensimmäise

Parin selvästi heikomman dekkarin jälkeen halusin lukea jotain hieman varmempaa, joka ei kovin pahasti pettäisi. Valitsin luettavani Kirsti Portaan tuotannosta, koska pidin kovasti häneltä aikaisemmin lukemastani  Kuolema käy ateljeessa  -romaanista. Winter ei saavu aamiaiselle ei ikävä kyllä kuitenkaan yllä ollenkaan samalle tasolle. Romaani sijoittuu parantolan suljettuun ympäristöön, jossa sekalainen seurakunta enemmän tai vähemmän värikkäitä hahmoja lepuuttaa hermojaan. Heidän joukossaan on paitsi komisario Kanerva ja tämän aisapari kirjailija Lampinen, myös "pakollinen" näyttelijätär sekä muuan Winter. Herra Winterille käy tietysti kalpaten, kuten kirjan nimestäkin voi päätellä. Näin käy siitä huolimatta, että hän on mahdollisimman huomaamaton, hiljaiseloa viettävä ikämies, jota kukaan vieraista ei oikein tunnu tuntevan, ja jota kohtaan kenenkään on vaikea uskoa kantavan kaunaa. Lepokodin suljettu ympäristö rajallisten epäiltyjen piireineen rinnastuu tapahtumapaikk

Voiko sellaista nimeä ollakaan, joka kuulostaisi enemmän sepitetteeltä kuin Armas J. Pulla? Varhaiset dekkaristithan olivat mieltyneitä salanimiin, jotka peittivät heidän todellisen henkilöllisyytensä, koska kirjallisuuden lajin alkuaikoina rikostarinoiden kirjoittamista ei yleisesti pidetty oikein kunniallisena ja vakavasti otettavana harrasteena. Vastoin kaikkia odotuksia Armas J. Pulla  kuitenkin on kirjailijan oikea nimi. Vanhempi polvi tuntee Pullan ensisijassa huumoripitoisten seikkailujen kirjoittajana. Hänen laaja tuotantonsa käsittää myös kaksi dekkaria. Sekä Timo Kukkola että  Harri Hirv i pitävät Pullan rikoskirjoista parempana  Sinisen linjan arvoitusta , ja sillä perusteella minäkin sen luettavakseni valitsin. Tosin molemmat arvostelijat toteavat, ettei salapoliisiromaani sopinut parhaalla mahdollisella tavalla Pullan kirjoittajanluonteelle. Kirjan luettuani minun on helppo ymmärtää nämä arviot, sillä  Sinisen linjan arvoitus on salapoliisiromaanina monella tavalla ep

Jonne Piippo ei ehkä ole 1940-luvun tunnetuimpia tekijöitä, koska hän kirjoitti vain tämän yhden dekkarin. Timo Kukkolan mukaan romaani kuitenkin onnistui melko hyvin ennen kaikkea huumorinsa vuoksi. Näinpä Sininen kuolema päätyi myös lukulistalleni. Valitettavasti vain Piippo rakentaa niin vahvasti salapoliisiromaanin konventioille, että siinä ei oikein ole mitään omaperäistä. Jonkinlaisena originellinä jekkuna voidaan pitää kirjan aloitusta, jossa paljastetaan, paitsi että tehtailijan itsemurhalta näyttävä kuolema on todellakin murha, myös tappajan henkilöllisyys. Jännityselementtejä yritetään luoda siitä, tunnistavatko poliisin tapahtuneen murhaksi ja siitä, minkä henkilöhahmon valeidentiteetin takana murhaaja piilottelee. Ikävä kyllä kummassakaan näistä ei ole järin paljon jännitettävää  –  murhaaja on aivan liian helposti arvattavissa. Tapausta tutkiva poliisikaksikko on toisintaa orjallisesti komisario Palmun ja Virran mestari-oppipoika -suhteen sekä em. hahmojen luonteenk