Jonne Piippo: Sininen kuolema (1946)

Jonne Piippo ei ehkä ole 1940-luvun tunnetuimpia tekijöitä, koska hän kirjoitti vain tämän yhden dekkarin. Timo Kukkolan mukaan romaani kuitenkin onnistui melko hyvin ennen kaikkea huumorinsa vuoksi. Näinpä Sininen kuolema päätyi myös lukulistalleni. Valitettavasti vain Piippo rakentaa niin vahvasti salapoliisiromaanin konventioille, että siinä ei oikein ole mitään omaperäistä.

Jonkinlaisena originellinä jekkuna voidaan pitää kirjan aloitusta, jossa paljastetaan, paitsi että tehtailijan itsemurhalta näyttävä kuolema on todellakin murha, myös tappajan henkilöllisyys. Jännityselementtejä yritetään luoda siitä, tunnistavatko poliisin tapahtuneen murhaksi ja siitä, minkä henkilöhahmon valeidentiteetin takana murhaaja piilottelee. Ikävä kyllä kummassakaan näistä ei ole järin paljon jännitettävää – murhaaja on aivan liian helposti arvattavissa.

Tapausta tutkiva poliisikaksikko on toisintaa orjallisesti komisario Palmun ja Virran mestari-oppipoika -suhteen sekä em. hahmojen luonteenkuvat nuoremman etsivän lemmenkipeyttä myöten. Kun Taiga ja Waltari ovat jo tehneet nämä hahmot jo niin paljon paremmin, niin kärpässarjan kopioiksi ne Sinisessa kuolemassa jäävät.

Romaani tuntui käynnistyvän melko hitaasti. Kun se lopulta pääsi käyntiin, löysin ehkä sitä Kukkolan mainitsemaa huumoria sympaattisia, yksinkertaisia maalaisihmisiä edustavien murhatalon palvelijoiden edesottamuksista. Loppupuoli olikin alkuosaa vetävämpi, mutta se jokin, jonka ansiosta teosta luettaisiin vielä vuosikymmenten jälkeenkin, kirjasta jäi kyllä kokonaan puuttumaan. Anteeksi vain kovasti, lehtori Piippo, mutta tyly tuomioni kuuluu: ei klassikkoainesta.

Satu