Armas J. Pulla: Sinisen linjan arvoitus (1948)

Voiko sellaista nimeä ollakaan, joka kuulostaisi enemmän sepitetteeltä kuin Armas J. Pulla? Varhaiset dekkaristithan olivat mieltyneitä salanimiin, jotka peittivät heidän todellisen henkilöllisyytensä, koska kirjallisuuden lajin alkuaikoina rikostarinoiden kirjoittamista ei yleisesti pidetty oikein kunniallisena ja vakavasti otettavana harrasteena. Vastoin kaikkia odotuksia Armas J. Pulla kuitenkin on kirjailijan oikea nimi. Vanhempi polvi tuntee Pullan ensisijassa huumoripitoisten seikkailujen kirjoittajana. Hänen laaja tuotantonsa käsittää myös kaksi dekkaria.

Sekä Timo Kukkola että Harri Hirvi pitävät Pullan rikoskirjoista parempana Sinisen linjan arvoitusta, ja sillä perusteella minäkin sen luettavakseni valitsin. Tosin molemmat arvostelijat toteavat, ettei salapoliisiromaani sopinut parhaalla mahdollisella tavalla Pullan kirjoittajanluonteelle. Kirjan luettuani minun on helppo ymmärtää nämä arviot, sillä Sinisen linjan arvoitus on salapoliisiromaanina monella tavalla epätyydyttävä. Peruslähtökohta on kuitenkin kutkuttava: murhatapaus tapahtuu suljetussa tilassa – sinisen linjan raitiovaunussa (Helsingin raitiovaunut käyttivät värejä linjojen tunnuksina vuoteen 1954 asti) – mutta valitettavasti Pulla ei oikein saa tämän seikan tarjoamista mahdollisuuksista kovin paljon irti.

Romaanin aloitus on ikävällä tavalla suoraviivainen. Murhaan johtavien tapahtumien kuvailu on mekaanista raportointia; siitä puuttuu kaikki maalailevuus. Kaarlo Nuorvalan Murha Aulangolla –romaanin tapaan Pullankin lyhyestä teoksesta (130 sivua) puuttuu melko täydellisesti ympäristön ja atmosfäärin kuvaus, joten Helsingin ystävä ei valitettavasti juuri löydä siitä pääkaupungin ajankuvaa.  Nykylukijaa hämmästyttävänä ja täysin irrallisena yksityiskohtana mainittakoon kuitenkin, että kirjassa suositaan oliviöljyä (!) ruoanlaitossa – Suomessa vuonna 1948! Mitä itse murhatarinaan tulee, erään raidematkustajan saatuaan surmansa salapoliisi, varatuomari, sattuu paikalle parahultaisesti hälyyttämään varsinaisen poliisin. Sitä myöten rikoksen selvittely muodostuu jonkinlaiseksi leikkimieliseksi kilvoitteluksi salapoliisin ja oikeiden poliisien välillä. Tällöin myös romaanin tyyli paranee, kun kerronta keskittyy em. hahmojen väliseen jutustelevaan dialogiin.

Pulla ei ole välittänyt kirjassaan salapoliisiromaanien konventioista, mikä voisi olla etu, mutta tässä tapauksessa on haitta. Rikostutkinnan uskottavuutta laskee todisteiden tapaaminen täysin sattumalta epätodennäköisessä paikassa. Suurin "rikos" tapahtuu kuitenkin mielestä aivan kirjan lopussa. Tällöin käy ilmi, että poliisit ovat pimittäneet salapoliisilta – ja samalla lukijalta – oleellisia löydöksiä. Ratkaisusta on näin saatu hyvinkin yllätyksellinen, mutta sen hintana on, ettei lukijalle anneta edes teoreettista mahdollisuutta päätellä tekijää. Summa summarum: ei voida suositella muille kuin fanaattisimmille Pulla-faneille.

Satu