Vanhat dekkarit

Vilho Helasta on luonnehdittu "sodanjälkeisen kotimaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimmaksi nimeksi" (Timo Kukkola), sen aikaisen "rikoskirjallisuuden kentän yksinvaltiaaksi" ( Paula Arvas ) ja jopa "yhdeksi parhaimmista suomalaisista salapoliisikirjailijoista" ( Harri Hirvi ). Hänen pääteoksiaan ovat Pohjoismaista salapoliisiromaanikilpailua varten Heikki Aksilan salanimellä kirjoitettu esikoisteos "Helsingissä tapahtuu", ja omalla nimellä julkaistu "Ristilukin arvoitus". Nämä molemmat sijoittuvat järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan ja ovat käsittääkseni melko toiminnallisia, joten valitsin luettavakseni kulttuuripiireihin sijoittuvan "Filmitalon murhenäytelmän", jonka kuvittelin sopivan paremmin omaan pirtaani. Ikäväkseni totesin nopeasti, että Helanen ei kirjailijana sovi minun pirtaani, ainakaan jos "Filmitalon murhenäytelmä" on hänelle yhtään tyypillinen. Tyyli on sujuvaa ja juonen kehittely selkeää, mut...

Vanhojen dekkareiden blogissa "uutuudetkin" ovat 1930- ja 40-luvuilta. Tässä siis taas hiukan esimakua tulevasta! Olen saanut hankittua aikaisemmin haaveilemani Matti Hällin Lepakkoarvoituksen, sekä verrattain harvinaisen H. R. Hallin Yhä murhat jatkuivat. Kuvaankin Hälli ja Halli osuivat sattumalta nätisti vierekkäin - mutta tiesittekös, että toinen näistä on salanimi? Hallin lisäksi uutena kirjailijana tulee Olavi Linnus. Hugo Nousiaista hehkuttelinkin jo täällä . Satu

Kirsti Portaan Kuolema käy ateljeessa on virkistävä poikkeus tähän mennessä lukemieni vanhojen dekkareiden joukossa. Kirja on tyyliltään hyvin rauhallinen, mikä ei missään nimessä tarkoita tylsää. Kerronta rakentuu pitkälti ihmisten, erityisesti päähenkilön eli komisario Kanervan, havainnoinnin ja ajatusten varaan. Niinpä siinä on miellyttävän tarkkaa ja todentuntuista miljöökuvausta, ja henkilötkin tuntuvat tavanomaista läheisemmiltä ja eläviltä. Ei siis ihme, että Timo Kukkola luonnehtii kirjassaaan Hornanlinnan perilliset Portaan tyyliä pikemmin hienostuneen psykologiseksi kuin toiminnalliseksi. Tosin tästä kirjasta löytyy myös pakollinen (?) action-kohtaus, vaikkakin vain takaumana. Kerronnassa on lakonisen humoristinen sävy. Kanervan sivuhenkilönä toimii näet tämän ystävä, dekkarikirjailija Lampinen, ja kirjassa sanaillaankin Lampisen kirjallisten ja Kanervan "todellisten" rikosten välisistä eroista. Tämä kikka tuntuu kerta kerran jälkeen olevan dekkarikirjailijoid...

Hankin Hugo Nousiaisen Murhattiinko hänet?, koska kirja ja kirjailija vaikuttivat kirjallisten lähteiden perusteella poikkeavan vanhan kotimaisen dekkarikirjallisuuden valtavirrasta. Nousiainen oli ennen kirjailijanuraansa aidosti työskennellyt poliisina, ja hänen teoksiaan onkin luonnehdittu realistisiksi, arkipäiväisiksi ja asiallisiksi - myös hän itse tekee niin kirjansa esipuheessa. Paula Arvas luonnehtii Nousiaista modernin poliisiromaanin unohdetuksi edelläkävijäksi. Murhattiinko hänet? lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa kuuluisa runoilija kuolee, mutta ehtii henkitoreissaan kirjoittaa paperille, että hänet on murhattu. Ei mikään hirvittävän arkipäiväinen aloitus, vai? Tapaukseen määrätään komisario Hierla, joka tutkisi kuitenkin mieluummin käynnissä olevaa kassakaappimurtojen aaltoa. Matti Hällin Sopimatonta kuolla yliopistolla -teoksen tavoin näitä erillisiä tutkintoja kuljetetaan rinnakkain, kunnes juttujen välille hahmottuu jonkinlainen yhteys. Kerronta on l...

Matti Hälliltä olisin oikeastaan halunnut lukea hänen ensimmäisen teoksensa Lepakkoarvoituksen, joka on samaan tapaan Pohjoismaisen salapoliisikilpailun Suomen-osion kilpailutöitä kuin viimeksi lukemani Tauno Karilaan Nokinen jälkikin . Valitettavasti Lepakkoarvoitus on ilmeisen harvinainen, ja näin ollen myös erittäin kallis! Sen tähden tyydyin näin alkuun Sopimatonta kuolla yliopistolla -teokseen vuodelta 1943, joka vaihtoi omistajaa muutamalla hassulla kolikolla.  Harri Hirvi  kehuu teosta jopa "alansa parhaimmistoon" kuuluvaksi. Kirjan rakenne koostuu näppärästi kahdesta rinnakkaisesta tarinasta, joita kuljetetaan vuoroin eteenpäin. Toinen näistä sijoittuu Helsingin yliopisto- ja opiskelijamaailmaan, ja toinen alamaailmaan. Ei liene suuri yllätys, että tarinat ennen pitkää kohtaavat. Yliopistoyhteisössä tälläkin hetkellä työskentelevänä minua kiinnosti kirjassa erityisesti akateemisen maailman kuvaus. Kirjan alkuun sijoittuvana se onkin mielestäni yksi kirjan parhaist...

Ensimmäinen varsinainen kotimainen dekkarini on Tauno Karilaan vuonna 1939 julkaistu Nokinen jälki. Paula Arvaan mukaan kirja on yksi Pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Suomen-osioon lähetetyistä töistä. Tätä asiaa itse kirjassa ei tuoda esiin, vaikka sen kustantaja on - toisin kuin Arvas kirjoittaa - sama Otava, joka julkaisi myös voittajatyöt. Nokinen jälki sijoittuu vakinaiseen asumiseen tarkoitettuun täysihoitolaan (ei siis mihinkään lomakotiin), joka on jonkinlaisena ylläpidettynä kimppakämppänä nykylukijalle eksoottinenkin tapahtumapaikka. Kirja lähtee liikkeelle siitä, että sen päähenkilö, kirjanpitäjä Perkiö, tulee vastoin tahtoaan joutuneeksi täysihoitolan asukkaaksi. Se kertookin jo kaiken hänen luonteestaan. Perkiö on päähenkilönä virkistävä, sillä maan hiljaisena hän on pikemminkin antisankari- kuin sankarityyppiä. Täysihoitolan muut asukkaat ovat tietenkin kokoelma toinen toistaan erikoisempia tyyppejä, joten murhan sattuessa epäillyistä ei ole pulaa. Ku...

Tässä hiukan esimakua kirjoista, joita aion käsitellä blogissa tulevaisuudessa. Vanhoissa kotimaisissa dekkareissa yhdistyy näppärästi sekä lukuharrastus että keräilyinnostus. Jo pelkät kansikuvat ovat usein kauniita ja houkuttelevia! Aivan ensiksi ajattelin ottaa luettavaksi Tauno Karilaksen Nokisen jäljen, jota on kehuttu lähteissäni varsin kelvolliseksi dekkariksi. Onko näissä kirjoissa sinulle tuttuja teoksia? Satu