Vanhat dekkarit

Tässä taas ennakkoväläyksiä muutamista uusista hankinnoistani. Nämä edustavat teoksia kenties vähän vähemmän tunnetuilta 1940-luvun rikoskirjailijoilta, koska alan jo olla lukenut niiltä tunnetummilta vähintään yhden teoksen tänne blogiin. Keskeisten vielä puuttuvien kynäniekkojen tekstejä seisoo myös jo kirjahyllyssäni. Toki muutamia puuttuu vielä kokonaan: en ole vielä onnistunut hankkimaan haluamiani teoksia Olavi Tuomolalta, Kaarlo Erholta tai Outsiderilta eli Aarne Haapakoskelta. Satu

Teen Jorma Napolan Ruuvikierteen kanssa pienen poikkeuksen blogini ajallisesta teemasta, mutta muuten en varmaankaan tule vähään aikaan koskemaan näin "uusiin" kirjoihin. Kuten todettua , 1950-luku oli verrattain hiljaista aikaa kotimaisten rikosromaanien saralla. Ehkä tästä syystä WSOY julisti vuonna 1961 toisen suuren suomalaisen salapoliisiromaanikilpailun, jonka Ruuvikierre voitti. Ensimmäisenhän voitti Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin?  Mutta toisin kuin Waltarilta, Napolalta ei uusia dekkareita enää ilmestynyt. Harri Hirven mukaan kilpailun taso ei olisi ollut kovin korkea, vaikka tuomariston mielestä näin olikin, ja käsikirjoituksia lähetettiin arvioitavaksi enemmän kuin ensimmäiseen kilpailuun. Virkistävästi Ruuvikierre ei lähde liikkeelle murhasta, vaikka myöhemmin niitäkin kyllä saadaan. Yksityisetsivä Jaakko Piiran toimeksiannossa on alkuun kyse kadonneen henkilön etsinnästä. Paula Arvaan mukaan Napolan Piira edustaa "kovaksikeitettyä" dekkari...

Tohtori Kaarretin tapaus on salanimi T. Martaan eli Pauli Suhosen ainoa dekkari. Takakansi kertoo, että tekijä on lääkäri, ja teoskin sijoittuu lääkäripiireihin. Kunnon salapoliisiromaanin tapaan tarina lähtee reippaasti liikkeelle tohtori Kaarretin kuolemasta heti ensimmäisessä kappaleessa. Siinä, mikä poliisin mielestä on selvä itsemurha, on kuitenkin jotain, mikä häiritsee tohtori Askal Aaviota. Sitä "jotain" olisi dekkarin tekijä tuskin tuona aikana keksinyt ilman lääketieteellistä asiantuntemusta, joten tekijän tausta näkyy kyllä kirjassa realismina teknisen tutkinnan ja lääketieteellisten yksityiskohtien suhteen. Tapahtumat sijoittuvat mitä ilmeisimmin Rovaniemelle, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Kuitenkin vain yksi kaupunki sopii nähdäkseni tuntomerkkeihin. Tämä oli minulle henkilöhistoriallisesti kiinnostavaa, koska sukuani on asunut paikkakunnalla 1950-luvulta alkaen. Ei ollutkaan yllättävää löytää tieto , että Suhonen oli todella vaikuttanut Lapissa. Kotise...

Olavi Linnus julkaisi jo vuonna 1940 kaksi dekkaria, mikä tekee hänestä melko varhaisen asianharrastajan. Jotenkin Timo Kukkolan kirjasta Hornanlinnan perilliset  jää kuitenkin sellainen maku, että Linnus ei ehkä kuitenkaan kuuluisi aivan sodanjälkeisten dekkaristien kärkikastiin. Minä luin Linnukselta jälkimmäisen vuoden 1940 teoksista nimeltään  Vahtonen ajaa takaa kuolemaa,  eikä se ollut lukukokemuksena ollenkaan hassumpi, vaan kaikkiaan varsin nautittava. Takakannessakin kerrottu lähtöasetelma on, että isokenkäinen keskushenkilö-kauppias pelkää murhan uhkaavan häntä lähipiiristä. Vahtosen tehtäväksi muodostuu varjella tätä ei-toivotulta hengenpäästöltä. Vaimonsa Aili on pienenä omatoimisena apuna tutkimuksissa, mutta tätä asetelmaa olisi kyllä voinut viedä pidemmällekin. Vahtosen ja Ailin suhde on kuitenkin paljon tasapainoisemman oloinen (lue: vähemmän vähättelevä) kuin toisen ukkomies-dekkarin,  Vilho Helasen  Kaarlo Raudan ja hänen ...

Lukija on saattanut pistää merkille, että olen rajannut blogini kuvauksessa sen käsittämään erityisesti 1930- ja 40-lukujen kotimaisen rikoskirjallisuuden. Tämä johtuu siitä, että tämä kirjallisuuden ala heräsi Suomessa varsinaisesti eloon 1930-luvun lopussa suuren pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun myötä, ja 1940-luku oli tietyllä tavalla sen kulta-aikaa ( vähintäänkin määrällisesti ). 1950-luvulle tultaessa kotimainen rikoskirjallisuus vaikuttaa kuitenkin jostain syystä taantuneen. Olisiko sitten ollut niin, ettei jälleenrakennuskauden optimismi ollut henkisesti yhtä otollista maaperää rikostarinoille kuin sitä edeltäneet sotavuodet? Blogini fokuksesta huolimatta olen kuitenkin tehnyt muutaman hankinnan 50- ja 60-luvuilta. Ne ovat: T. Martaan Tohtori Kaarretin tapaus (1953), Harri Hirvaan Isoja kaloja verkossa (1955) sekä Jorma Napolan Ruuvikierre (1962). Näiden kansitaiteessakin on havaittavissa selvää abstrahoitumista edeltävien vuosikymmenten  esittävään tyyliin...

Pidin kovasti aiemmin lukemastani Hugo Nousiaisen  Murhattiinko hänet?  -teoksesta. Niinpä hän saakin olla ensimmäinen kirjailija, jolta luen tähän blogiini toisenkin romaanin  –  hänen pääteoksenaan pidetyn  Yöpäivystäjät . Romaani kuvaa yhtä yötä Helsingin rikospoliisin päivystyksessä illasta aamuun. Siinä ohessa se kertoo niiden lukuisten ihmisten kohtaloita, joita yön aikana sivutaan  –  niin etsivien kuin rikollistenkin. Yön kuluessa elävän kaupungin tapahtumat virtaavat vapaasti; Nousiainen on ikään kuin taltioinut teokseensa pätkän ajasta, joka etenee ikuisesti, pysähtymättä, ilman alkua tai loppua. Elämän kirjo on romaanissa läsnä syntymästä kuolemaan, joidenka kanssa yötä reunustavilla illalla ja aamulla on ilmeistä symboliikkaa. Kirjassa ei siis ole perinteisten salapoliisiromaanien tapaan selkeää mysteeriota ja sen ratkaisua; tarinoita kun ei ole yhtä vaan monta. Siinä mielessä se vertautuu mielessäni viimeksi lukemiini Marton Taigan ...

Onhan se komeaa, että kirjan kannessa komeilee kirjailijalle peräti kaksi eri nimeä. Koomista sen sijaan on se, että ne ovat molemmat vääriä! Martti Löfberg  kirjoitti lyhyet komisario Kairala -juttunsa alun perin viihdelehtiin. Niistä on koottu neljä novellikokoelmaa, joista kaksi ensimmäistä julkaistiin lähellä tarinoiden alkuperäistä kirjoitusajankohtaa ja myöhemmät kaksi vasta 1980-luvulla. Aivan ensimmäinen kirja, William J. Kairala  –  mestarisalapoliisi  vuodelta 1938, on mitä ilmeisimmin huippuharvinainen ja näin ollen myös poskettoman hintainen. Niinpä minun oli tyytyminen  He ovat vain pyöveleitä  -teokseen vuodelta 1945. Löfberg kirjoittaa jutustelevaan, humoristiseen pakinatyyliin, joka muistutti minusta  Tauno Karilaan Nokisen jäljen kirjoitustapaa. Komisario Kairala edustaa herculepoirot'maista, elämän pienistä iloista nauttivaa, humaania mutta oikeudentuntoista poikamiesetsivätyyppiä, jonka nautinnonhakuiset elämäntavat näkyvät väis...